Lentopalloa matkan varrelta
Taidettiin elää vielä 1960-luvun loppupuolta, kun Reijo Kärjen johdolla joukko miehiä kokoontui viikoittain kerran, pari Martinniemen koululle pelaamaan lentopalloa.
Ei siinä juurikaan harjoiteltu, pääasia oli pelaaminen. Usein miehiä oli niin paljon, että vaihtomiehiäkin jäi. Vaihdot suoritettiin syöttökulmasta ja jokainen vuorollaan oli vaihdossa. Toiminta oli kuntoilua parhaasta päästä.
Kun sitten joskus 1970-luvun puolivälin tienoilla joukkoon liittyi Mäkisen Eero isoveljensä Eskon jäljessä, alkoi tapahtua. "Nuorissa on tulevaisuus", totesi Eero ja alkoi harjoituttaa lahjakkaita poikia.
Kilpailutoimintakin oli jo aiemmin tullut mukaan kuvioihin, aluksi TUL:n piirisarjana ja sitten 4-sarjan muodossa. Nyt nämä nuoret alkoivat tunnollisesti perusasioita harjoiteltuaan haastaa vanhempien miesten pelipaikkoja. Valmennustietoutta Eero ammensi Oulunsuun Heiton huippumiehiltä Niilo Steniukselta ja Osmo Hanhelalta. Pian ykkösjoukkueen rungon muodostivat Pertti Vahtola, Timo Kants, Veikko Kumpumäki, Erkki Mustonen ja Tapio Hintikka. Määrätietoinen työ tuotti tuloksia ja joukkue nousi 3-sarjaan. Samalla alettiin opiskella matkustamista, sillä sarjaa pelattiin koko Pohjois-Suomen alueella.
Tytöt nousivat vauhdilla
Poikien perässä vaiko muuten vaan tulivat tytöt. Naiset olivat harrastaneet kuntolentistä ja osallistuneet myös 3-sarjaan, mutta pian tytöt lunastivat heiltä paikkoja aloituskuusikossa ja taidot karttuivat. Mainittakoon, että kunnallisneuvoksen arvonimen hiljattain saanut Irma Pellinen oli takavuosien armoton pallotaituri.
Tytöt nousivat 2-sarjaan, joka myös käsitti koko pohjoisen Suomen. TUL:n sarjoissa pelatessaan niin tytöt kuin pojatkin saivat kokemusta kovemmista koitoksista. Olihan esimerkiksi Oulunsuun Heitto siihen aikaan yksi kovimmista joukkueista ja voitti SM-sarjajoukkueiden nenän alta TUL:n mestaruuksia.
Junioripuolella niin tytöt kuin pojatkin saivat useita SM-mitaleita ja TUL:n mestaruuksia eri ikäluokissa. Lopputurnauspaikat olivat 1970-luvulla jokakeväisiä tapauksia. Tyttöjen puolella erityisen taitavia pelaajia olivat mm. Pirkko Vahtola (o.s. Kumpumäki), Seija Länden (o.s. Tolonen), Sirpa Paakkari (o.s. Tolonen), Tarja Takkula (o.s.Mäkinen), Taina Grekelä (o.s. Hongisto), Marja Kärki, Laila Kauppi ja Tuulikki Paakkonen. Kaikki viereisessä kuvassa.
Muutama vuosi kului harjoittelun ja pelaamisen merkeissä ja nuorten kehitys jatkui. Pojat/miehet nousivat 2-sarjaan ja tytöt/naiset 1-sarjaan. Pelimatkat pitenivät rajusti: miesten 2-sarja ulottui Rovaniemeltä Ähtäriin ja naisten 1- sarja käsitti koko Suomen.
Martinniemen koulun sali oli käynyt pieneksi jo ajat sitten mutta onneksi Ammattikoululla oli noihin puitteisiin kelvollinen pelipaikka. Miesten kohdalla 2-sarja jäi korkeimmaksi sarjatasoksi, kun ”paremmat mestat” alkoivat kiinnostaa osaa parhaista pelaajista ja resurssien pienuuden vuoksi uusien voimien kouluttaminen oli työlästä.
Naiset mestaruussarjaan
Leppävirralla pelatussa turnauksessa maajoukkueessakin passarin tontilla pelannut Pirkko Vahtola(o.s. Kumpumäki) johdatti joukkueensa maan valioiden joukkoon. Jatulin monitoimitalon valmistuminen loi uudelle sarjaportaalle otolliset puitteet sekä pelaajia että yleisöä silmälläpitäen.
Myös valmennuspuolle löytyi pätevä mies omasta takaa, sillä Veijo Pussinen oli juuri päättänyt Venäjällä käymänsä lentopallovalmentajan opinnot. Aila Kokon ja Sylvi Kuusiston (tyttönimiä huom!) liittyminen joukkueeseen toi lisää kokemusta ja voimaa verkolle. Omista nuorista olivat suurempiin saappaisiin valmiita myös Kuusiniemen sisarukset Minna (nykyään Niemelä) ja Sari (nykyään Arolaakso) sekä myöhemmin maajoukkueen vakiokalustoon kuulunut Taina Piri (nykyään Kaikkonen).
Taistelu Suomen mestaruudesta
Ensimmäiset vuodet menivät pääsarjassa vielä kovimpiin koitoksiin totutellessa, kunnes 1987 oltiin Vaasan Wasaman kanssa taistelemassa Suomen mestaruudesta. Saavutus oli huikea, vaikka hopealle jäätiinkin.
Pieni paikkakunta ja Oulun talousalueen nihkeä suhtautuminen koettelivat joukkueen taloutta. Pieni tukirengas teki töitä hiki hatussa.
Hopeamitali avasi tiet Euro-kentille. Itäisen Saksan Schwerin oli kokenut kansainvälisten koitosten kovettama ryhmä, joka ei kotonaan antanut Heitolle suuriakaan mahdollisuuksia. Haukiputaalla joukkue joutui tosi tiukoille ja ties miten olisi käynyt, ellei eräs rajanvalvoja olisi nähnyt harhoja. Oma farssinsa oli näiden ottelujen ja matkojen järjestelyissä oli Suomen Lentopalloliiton välinpitämättömyys. Neuvoja ei herunut, raha kyllä kelpasi!
Aurauskepeillä Upsalaan ja muuta kansainävälisyyttä
Jatkuvista taloudellisista ongelmista huolimatta myös kansainvälisiä suhteita yritettiin ylläpitää. Aurauskeppejä tekemällä rahoitettiin pari kertaa osallistuminen Uppsala-cupiin. Kaksi kertaa käytiin myös Eestissä Vinnin joukkueen vieraana vastavuoroisesti.
Naisille lienee kohokohdaksi muodostunut harjoitusleiri otteluineen Odessassa paikallisen huippujoukkueen vieraana. Tästä maailmanluokan joukkueesta Jelena Sokolovskaja tuli myöhemmin Heiton riveissä tutuksi. Valitettavasti Jelena ei täällä koskaan pelannut taitojensa edellyttämällä tavalla, olihan hän sentään olympiavoittaja Venäjän joukkueessa.
Maajoukkueessa Taina Piri, Aila Kokko ja Eliisa Törmänen pelasivat satoja otteluja ja Sari Kuusiniemi valittiin Soulin olympialaisten kansainväliselle nuorisoleirille lentopallomeriittiensä perusteella.
Urheilun aaltoliikettä
Parin lihavan pronssivuoden jälkeen alkoi taivaalle kertyä tummia pilviä. Jatkuvat pitkät matkat tekivät tehtävänsä. Sairastumiset, loukkaantumiset ja väsyminen heikensivät harjoittelua ja pelaamista. Muutoinkin joukkuehenki joutui koetukselle, kun pelaajia alettiin kosiskella etelän seuroihin kaikenlaista lupailemalla. Taloudelliset vaikeudet väsyttivät myös vähälukuisia taustajoukkoja. Jelenankin vaatimukset ylittivät mahdollisuudet ja hänestä oli luovuttava. Ykkössarjalaisella Torniolla oli häneen kyllä varaa! Joukkueen syömähampaiden menetys johti pääsarjasta putoamiseen, eikä ykköseen kannattanut lähteä, koska kustannukset siinä olivat samaa luokkaa.
Hyökyaallon vaimennuttua pelattiin enemmänkin kuntoilua palvelevaa lentopalloilua.
Urheiluhan on tunnetusti aaltoliikettä. Haukiputaan tarjoamat edellytykset huippu-urheilulle joukkuelajeissa ovat kovin vaatimattomat. Mutta jos joku edesmenneen Mäkisen Eeron kaltainen innokas ja inspiroiva henkilö saa hengen päälle, voi kilpailullinenkin lentopalloilu vielä nostaa päätään. Vertailukohtanahan voidaan pitää Kempelettä, jossa tällä hetkellä menee lujaa.
Muistelon kirjoittaja on Lauri Ojala, joka toimi pitkään Heiton lentopallojaostossa eri tehtävissä.
