UIMAAN VOI OPPIA AIKUISENAKIN

Pieni tarina päättäväisyydestä, uskosta omiin kykyihin ja kannustavan seuratoiminnan voimasta. Liikuntakärpäsen puraisu voi johtaa hienoihin tekoihin, niin tässäkin tapauksessa!

38-vuotiaana 115 kilosena uimakouluun, ex-atleetti voimanostaja, nykyinen kotleetti sohvaperuna-isi. Siinäpä haasteellinen lähtökohta Haukiputaan Heiton uimaopettaja Eeva Yrttiaholle.

Tuoreesti diagnosoidusta uniapneasta ei ollut ainakaan etua. Nenäleikkaus ja CPAP-laitteet mahdollisti paluun normaaliharjoitteluun ja vireyteen hitaasti takaisin.

Eka kerroilla meinasin selkäuinnissa hukkua kun vettä pärskyi naamalle. Uimavalvojatkin tuli katsomaan miten äijän käy. Toisena talvena menin puoliväkisin masters-ryhmään, jotta pääsin harjoittelemaan ryhmässä toisenkin kerran viikossa. Puolet reenistä piti huilata kun ammattimiehet ja -naiset kroolasivat päästä päähän kiihtyvään tahtiin. Porukka hurrasi kun eka kertaa pääsin 50 metriä perhosuintia perille asti :) Ryhmä kannustaa hienosti tulokkaitakin.

Kesällä tuli ajatus osallistua johonkin tapahtumaan, jotta tulisi pakosti edes vähän urheiltua. Silmiin sattui 1. kertaa järjestettävä Virpiniemi Triathlon 2.8.2015 ja sen lyhin sprinttimatka. 500 metriä uintia meressä, 20km pyöräilyä ja 5km juoksua. Ilmoittauduin. Rakentajan kesä meni kuten yleensäkin eli töissä ja treenit jäi treenaamatta. Silti selvittiin maaliin juuri ja juuri. Joku muu kai keskeyttikin. Yleisö kannusti hienosti, vaimo ja lapsetkin näki kun isi rimpuilee viimeisiä kilometrejä. Ei siinä auta kävellä kun kaikki katsoo. Tosin en kiirehtinyt juomapisteiden ohi... kyselin Merviltä viimeiset taktiset neuvot loppumatkallekin.

Kun kerran märkäpukukin sitten tuli ostettua olihan sitä käytettävä toistekin. Seuraavaksi 22.8.2015 Vaasaan Sun City Triathloniin samalle pikamatkalle. Meressä uinti ei pelottanut enää ihan niin paljoa kuin Meriniemessä ja nousinkin uintiosuuden jälkeen 40 kanssakilpailijaa takanapäin. Aloin viimeinkin oppia uimaan! Merellinen Vaasa oli kauniissa kesäsäässä todella hieno urheiluympäristö, juoksuosuus venesataman liepeillä ja siltoja pitkin.

Ennen pitkää aloin taas etsimään vieläkö jostain pääsisi kisailemaan tälle kaudelle. Internetin ihmeellisestä maailmasta silmiin sattui Alanya Triathlon World Cup -osakilpailu 18.10.2015. Lasten syysloma osui samaan aikaan, ja kun Alanya oli tuttu paikka entuudestaankin ei muuta kuin matkan varaukseen ja kilpailuun ilmoittautumaan.

Edellisten vuosien kisavideoista selvisi että tämähän on ihan oikean maailmancupin osakilpailu ja Ivanovit sun muut huiput menevät kärjessä todella kovaa. Jännittävät viikot ennen Turkkiin matkustusta olivat jännittävää valmistautumisen aikaa. Trikootkin piti ostaa ja pyörä varata vuokraamosta paikan päältä ennakkoon.

Edellisenä päivänä ennätin pyöräilemään reittejä läpi kun selvisi samalla että kilpailuhan on kokonaan kaupungin keskustassa ja kadut on suljettu kilometrien matkalla satamasta. Yleisöä riittää siis...

Kilpailuaamu nousi tyynenä ja aurinkoisena. Merivesi oli 25-asteista, sinisen kirkasta ja suolaista. Suolavesihän kelluttaa onneksi. Startti sujui hienosti ja uiskentelin omaan tahtiin 10 käsivetoa kroolia ja 5 vetoa sammakkoa kohti Egyptiä. Sammakkojen aikana ehti katsella että reitti menee suoraan ja ehtii hengitellä. Kroolin aikana näki hyvin pohjaan kun kalat uiskentelivat. Paratiisimainen hetki uida rauskun kanssa samassa paikassa! Rantauduin hyvässä ajassa 750 metrin uinnista. Ei näkynyt pakolaisveneitä. Taas jäi jonkin verran porukkaa taakse, erityisesti Turkin miehiä. Lämpimästä merestä huolimatta eivät olleet erityisen hyviä uimareita.

Pyöräilyn aikana oli aikaa katsella maisemia, komeat on rantabulevardit Alanyassa. Kisakumppanit kannustivat toisiaan hienosti, se on parasta urheilutapahtumissa.

Kilpailut oli järjestetty erittäin ammattimaisesti jo 25:tta kertaa, esimerkiksi juoksun aikana sai jäävesisieniä joista ottaa kylmiä suihkuja viilennykseen 30-asteisessa kuumuudessa.

Maaliintulo oli kuin olympialaisissa ainakin, pronssimitali heti kaulaan ja valokuvien ottoon! Kerrassaan hieno kokemus, toivottavasti ensi vuonna pääsisi uudelleen kisailemaan.

Arto Kivimäki